Kalalajien tunnistaminen: näin tunnistat Suomen yleisimmät kalat

Suomen kalastussäännöt eivät koske kalaa, ne koskevat lajia. Alamitta, rauhoitusaika ja saalisilmoitusvelvollisuus määräytyvät sen mukaan, mikä kala kädessä on. Siksi tunnistaminen ei ole harrastelijan lisätaito vaan osa lupaehtojen noudattamista. Tällä sivulla käydään läpi tuntomerkit, joilla lajit erotetaan toisistaan, sekä ne neljä paria, joissa suomalainen kalastaja erehtyy useimmin. Pyyntitavat löytyvät lajikohtaisilta sivuilta, tämä sivu keskittyy pelkkään tunnistamiseen.

01Miksi laji pitää tunnistaa oikein

Väärä lajimääritys johtaa suoraan sääntörikkomukseen. Rasvaevällinen taimen on Etelä- ja Keski-Suomen sisävesissä sekä koko merialueella kokonaan rauhoitettu, mutta kirjolohella ei ole alamittaa eikä rauhoitusaikaa lainkaan. Jos taimen menee kirjolohesta, kalastaja ottaa saaliiksi täysin rauhoitetun kalan ja voi joutua maksamaan suojeluarvon päälle sakon.

Samaa logiikkaa noudattavat muutkin rajatapaukset. Lohella ja taimenella on eri alamitat ja eri saaliskiintiöt. Siialla on alueellisia pyyntimittoja, muikulla ei ole mittaa lainkaan. Nieriästä, taimenesta ja lohesta pitää vuoden 2026 alusta ilmoittaa myös rasvaevän leikkaustieto, mikä edellyttää sekä lajin että evän tunnistamista oikein. Voimassa olevat luvut löytyvät sivulta kalojen alamitat ja rauhoitusajat, eikä niitä toisteta tässä.

Käytännön sääntö: jos et tunnista kalaa varmasti, älä ota sitä. Vapautettu kala ei ole koskaan rikkomus.

02Tunnistuksen kuusi perusasiaa

Lähes kaikki Suomen lajit erottuvat toisistaan kuudella piirteellä. Opettele nämä, niin loput on yksityiskohtien tarkistamista.

1. Evien määrä ja sijainti. Katso ensin, montako selkäevää kalalla on ja missä ne ovat. Ahvenkaloilla on kaksi selkäevää, joista etummainen on piikikäs. Hauella on yksi selkäevä aivan takana lähellä pyrstöä. Mateella on kaksi selkäevää, joista jälkimmäinen on pitkä ja matala.

2. Rasvaevä. Selkäevän ja pyrstön välissä oleva pieni, ruodoton evänyppylä. Se on lohikalojen ryhmätunnus ja löytyy taimenelta, lohelta, kirjolohelta, nieriältä, harjukselta, siialta ja muikulta. Myös kuoreella on rasvaevä, vaikka se ei kuulu lohikaloihin. Särkikaloilta ja ahvenkaloilta se puuttuu aina.

3. Pyrstön muoto. Lovipyrstö, tasapyrstö vai syvään haarautunut. Pyrstön tyven paksuus on yhtä tärkeä kuin evän muoto. Taimenen pyrstön tyvi on tanakka ja tasapaksu, lohen selvästi kapeampi.

4. Suun asema ja koko. Kolme perusvaihtoehtoa: suu ylöspäin, suu kärjessä ja suu alaspäin. Suun asema kertoo, mistä kala syö, ja se on särkikaloilla usein ratkaiseva tunnus. Toinen mitta on yläleuan takaraja suhteessa silmään.

5. Kylkiviiva ja suomujen määrä. Kylkiviiva on kyljellä kulkeva aistinelinjuova, jonka läpi suomut on lävistetty. Kylkiviivan suomujen lukumäärä on särkikaloilla luotettavin yksittäinen tunnus, koska se ei muutu veden värin tai kalan koon mukana. Särjellä niitä on 42 alkaen 45 asti, säyneellä 55 alkaen 61 asti ja toutaimella noin 70.

6. Väritys ja täplät. Väri on tunnusmerkeistä epäluotettavin, koska sama laji näyttää eriväriseltä kirkkaassa ja humusvedessä sekä ennen ja jälkeen kudun. Täplien muoto ja sijoittuminen suhteessa kylkiviivaan on sen sijaan käyttökelpoinen, samoin täplien vaaleus tai tummuus.

03Ahvenkalat: ahven, kuha ja kiiski

Ahvenkalat tunnistaa kahdesta selkäevästä ja piikikkäistä evistä. Kiduskannessa on piikki, ja suomut ovat karheita ja tiukasti kiinni nahassa.

Ahvenella on kyljillä tummat pystyjuovat ja punertavat vatsaevät sekä peräevä. Etummaisen selkäevän takaosassa on tumma laikku. Ruumis on korkea ja kylkiä myöten litistynyt. Ahventa ei käytännössä sekoita mihinkään muuhun kuin pieneen kuhaan tai kiiskeen. Lajin elinympäristöt ja pyyntitavat on käyty läpi sivulla ahvenen kalastus.

Kuha on solakka ja pitkä, selkä vihertävänruskea ja vatsa hopeinen. Kyljillä on tummia poikkijuovia, mutta ne ovat epämääräisempiä kuin ahvenella eivätkä jatku vatsalle. Kuhan varmin tunnus ovat leuassa olevat pitkät kulmahampaat, joita ahvenella ei ole. Kuhan silmä heijastaa valoa vahvasti, koska verkkokalvon takana on valoa keräävä kerros. Pyyntipuoli löytyy sivulta kuhan kalastus.

Kiiski on pieni, vihertävänruskea ja pohjalla elävä ahvenkala. Se muistuttaa ahventa ja kuhaa, mutta erottuu väritykseltään ja siitä, että sen selkäevät ovat kasvaneet yhteen yhdeksi eväksi. Ahvenella ja kuhalla ne ovat erilliset. Kiisken pään alapinnalla on limaonteloita ja koko kala on paksun limakerroksen peitossa. Kiiskellä ei ole punaisia eviä.

04Lohikalat: rasvaevä on ryhmätunnus

Lohikalojen tunnistus etenee kahdessa vaiheessa. Ensin varmistetaan rasvaevä, sitten katsotaan täplitys, suu ja pyrstö.

Taimen

Taimenella on runsaasti mustia täpliä myös kylkiviivan alapuolella ja kiduskannessa. Pyrstön tyvi on tanakka, korkea ja tasapaksu, ja isolla kalalla pyrstöevä on lähes loveton ja suora. Suu on melko iso, ja yläleuka ulottuu silmän takareunan taakse. Rinta- ja vatsaevät ovat pyöreähköt. Merestä pyydetty taimen on hopeinen, sisävesikalan väritys vaihtelee paljon. Taimenen ja lohen pyyntiin, sääntöihin ja alueisiin pääsee sisään sivulta taimenen ja lohen kalastus.

Lohi

Lohella täplät keskittyvät ruumiin etuosaan ja jäävät pääosin kylkiviivan yläpuolelle. Kiduskannessa täpliä ei juuri ole. Pyrstöevässä on lovi ja pyrstön tyvi on kapea. Yläleuka päättyy silmän takareunan tasalle. Rinta- ja vatsaevät ovat terävämmät kuin taimenella. Suomut ovat isommat kuin taimenella.

Kirjolohi

Kirjolohi muistuttaa tanakkaa taimenta. Erottavia tunnuksia on kaksi: kiduskansissa ja kyljillä kulkeva leveä, roosaan vivahtava juova sekä tummat täplät selkä- ja pyrstöevässä. Taimenella ja lohella pyrstöevä on puhdas tai lähes puhdas. Kirjolohi on Suomessa istutettu laji, eikä sillä ole valtakunnallista alamittaa. Kohteet ja lupakäytännöt on koottu sivulle kirjolohen kalastuspaikat.

Nieriä eli rautu

Nieriä on solakka, pienisuomuinen ja hopeanvaaleanharmaa. Sen tunnus on täplien väri: nieriällä on kellertäviä ja punertavia vaaleita pilkkuja tummalla pohjalla, kun taimenella ja lohella täplät ovat tummia vaalealla pohjalla. Toinen varma tunnus on evien valkoinen etureuna, joka on kaikille nieriöille tunnusomainen. Kutuasuisen nieriän vatsa on oranssista syvän punaiseen.

Harjus

Harjus on helpoin lohikala tunnistaa. Sillä on suuri, korkea selkäevä, jollaista ei ole millään muulla Suomen lohikalalla. Ruumis on solakka ja suomukuvio saa kyljen näyttämään pitkittäisraidalliselta. Rasvaevä on paikallaan. Kalastuspuoli löytyy sivulta harjuksen kalastus.

Siika ja muikku

Molemmilla on rasvaevä, hopeiset kyljet ja harmaat evät. Siian pää ja suu ovat pienet suhteessa vartaloon ja yläleuka on alaleukaa pidempi, jolloin suu aukeaa alaviistoon. Siikamuotoja on Suomessa useita ja ne eroavat toisistaan lähinnä siivilähampaiden määrällä, joten muodon määrittäminen ei onnistu silmämääräisesti. Muodot ja pyyntitavat on käsitelty sivulla siian kalastus.

Muikulla alaleuka on yläleukaa pidempi, jolloin suu osoittaa ylöspäin. Suu on pieni ja hampaaton. Muikku jää selvästi siikaa pienemmäksi. Lisätiedot löytyvät sivulta muikun kalastus.

05Hauki

Hauki on Suomen helpoin iso kala tunnistaa. Ruumis on pitkä ja lieriömäinen, pää iso ja litteä, kuono ankanokkamainen ja leuat täynnä teräviä hampaita. Selkäevä on yksi ja se sijaitsee aivan takana, lähes pyrstön kohdalla, vastapäätä peräevää. Kyljet ovat vihertävät ja niissä on keltaisia täpliä tai juovia. Silmät ovat isot ja pään yläreunassa. Hauen jigipyyntiin ja turvalliseen käsittelyyn on oma sivunsa: hauen kalastus jigillä.

06Särkikalat

Särkikaloilta puuttuu rasvaevä ja niiden leuoissa ei ole hampaita. Ryhmän sisällä tunnistus perustuu suun asentoon, silmän väriin, evien väriin ja kylkiviivan suomujen määrään.

Särki on pienisuinen ja suu on kuonon kärjessä. Silmä on usein punainen, mutta väri katoaa rehevissä ja murtovesissä, joten siihen ei voi luottaa yksin. Vatsaevien tyvi on suunnilleen selkäevän etureunan kohdalla. Kylkiviivassa on 42 alkaen 45 suomua.

Sorva on särjen näköinen, mutta suu aukeaa ylöspäin ja vatsa- sekä peräevät ja pyrstö ovat kirkkaan punaiset. Ratkaiseva rakenteellinen ero on evien sijainti: sorvan vatsaevät ovat selvästi selkäevän etupuolella, särjellä ne ovat samassa linjassa selkäevän etureunan kanssa. Sorva on eteläinen laji ja harvinaistuu Pori, Kuopio ja Joensuu -linjan pohjoispuolella.

Lahna on korkea ja voimakkaasti kylkiä myöten litteä. Sen tunnus on putkeksi työntyvä suu, jolla se imee ravintoa pohjasta. Peräevä on pitkä. Lahna on Suomen alkuperäisistä särkikaloista suurimpia. Kylkiviivassa on yli 49 suomua, mikä erottaa sen samannäköisestä pasurista.

Säyne on tanakka ja isoksi kasvava. Kyljet ovat vaaleat ja messinginsävyiset, silmä keltainen ja vatsaevät punaiset tai punertavat. Kylkiviivassa on 55 alkaen 61 suomua eli selvästi enemmän kuin särjellä. Säyne voi ylittää kolme kiloa.

Salakka on pieni, alle 15 senttinen ja voimakkaan hopeinen. Suomut irtoavat kosketuksesta. Salakan tunnus on pitkä peräevä, jossa on 17 alkaen 22 ruodetta. Kylkiviivassa on 46 alkaen 53 suomua. Salakka parveilee pinnassa laitureiden ympärillä.

Toutain on isoksi kasvava, virtaviivainen särkikala, jolla on särkikalaksi iso suu ja pienet silmät. Kylkiviivassa on noin 70 suomua ja pyrstö on syvään haarautunut. Toutain on harvinainen ja silmälläpidettävä laji, joka elää lähinnä Kokemäenjoen ja Kymijoen vesistöissä.

Seipi on pieni, alle 20 senttinen ja hopeanharmaa virtavesikala. Se erottuu salakasta lyhyestä peräevästä, jossa on vain 7 alkaen 9 ruodetta.

Särkikaloista poikkeuksen tekee toutain, joka siirtyy aikuisena kalaravintoon ja jonka saa siksi vieheellä. Sen levinneisyys on Suomessa rajattu ja alamitta alueellinen, ja molemmat on käyty läpi artikkelissa toutaimen kalastus. Muiden särkikalojen pyyntitavat ovat artikkelissa särkikalojen kalastus.

07Muut lajit: made, ankerias ja kuore

Made on Suomen ainoa sisävesissä elävä turskakala. Ruumis on pitkä, notkea ja lieriömäinen, ja siitä yli puolet on pyrstöosaa. Väritys on marmoroitu, kellertävä ja tummanruskeiden laikkujen kirjoma. Varma tunnus on alaleuan kärjessä oleva yksi viiksisäie, joka toimii aistinelimenä. Talven pyyntitavat on koottu sivulle mateen kalastus.

Ankerias on käärmemäinen ja sitä ei sekoita mihinkään. Pitkä selkäevä alkaa jo ruumiin etupuoliskolta ja on kasvanut yhteen kutistuneen pyrstön ja peräevän kanssa. Parillisista evistä jäljellä ovat vain rintaevät. Pää on pieni ja suippo, nahka paksu ja limainen.

Kuore on rasvaevällinen kylmän veden kala, joka kasvaa enintään hieman yli 30 senttiseksi. Sen varmin tunnus on tuoreen kurkun haju. Toinen tunnus on iso, hampainen suu, joka erottaa sen muikusta ja pienestä siiasta heti.

Kiiski on pohjakala, mutta se kuuluu ahvenkaloihin ja on käsitelty niiden yhteydessä.

08Suomen kalalajit tunnistustaulukkona

09Neljä vaikeinta paria

Taimen vai kirjolohi

Katso pyrstöevä. Kirjolohella pyrstöevässä ja selkäevässä on tummia täpliä, taimenella pyrstöevä on täplätön tai lähes täplätön. Toinen tunnus on kirjolohen leveä roosa juova kiduskannen ja kyljen matkalla. Juova voi olla hyvin haalea kylmässä vedessä juuri istutetulla kalalla, joten pyrstöevä on luotettavampi.

Lohi vai taimen

Kolme tunnusta samassa järjestyksessä. Ensin täplitys: taimenella mustia täpliä on runsaasti myös kylkiviivan alapuolella ja kiduskannessa, lohella täplät ovat vähäisempiä ja keskittyvät etuosaan kylkiviivan yläpuolelle. Sitten pyrstö: lohen pyrstöevässä on lovi ja pyrstön tyvi on kapea, taimenen pyrstöevä on suora ja tyvi tanakka. Isolla lohella pyrstö voi kuitenkin olla lähes tasainen, joten tätä ei käytetä yksin. Lopuksi suu: lohen yläleuka päättyy silmän takareunan tasalle, taimenella se ulottuu silmän takareunan taakse.

Varmin tunnus on suulaen vannasluu. Lohella vannasluun hampaat ovat suorassa rivissä. Taimenella hampaita on enemmän ja ne jatkuvat luun varressa epäsäännöllisemmin. Tunnus vaatii kalan suun avaamista ja hyvää valoa, joten se sopii lähinnä tilanteeseen, jossa kala on jo lopetettu.

Siika vai muikku

Ainoa tarvittava tunnus on leukojen keskinäinen pituus. Siialla yläleuka on alaleukaa pidempi ja suu aukeaa alaviistoon. Muikulla alaleuka on yläleukaa pidempi ja suu osoittaa ylöspäin. Muikun suu on lisäksi hampaaton. Pieni siika näyttää petollisesti muikulta, mutta leuat eivät valehtele. Jos suussa on selvät hampaat ja haju on kurkkumainen, kala on kuore eikä kumpikaan näistä.

Säyne vai seipi

Kokoero riittää useimmiten: seipi jää alle 20 senttiin, säyne kasvaa yli kolmen kilon. Aikuinen säyne on tanakka, kyljet messingin sävyiset, silmä keltainen ja vatsaevät punertavat. Seipi on hoikka ja hopeanharmaa. Pieni säyne ja seipi ovat kuitenkin Suomen särkikalojen hankalin pari. Jos kala on alle 20 senttinen, silmämääräinen tunnistus ei riitä, vaan kylkiviivan suomut on laskettava. Säyneellä niitä on 55 alkaen 61, seipi jää selvästi vähemmälle. Tarkkaa vertailulukua seipin suomumäärälle ei löytynyt käyttämistäni lähteistä, joten epäselvä tapaus kannattaa valokuvata ja tarkistaa Suomen Lajitietokeskuksen kuvista.

10Rasvaevä ja sen leikkaus

Rasvaevä on selkäevän ja pyrstön välissä oleva pieni ruodoton evänyppylä. Se on lohikalojen ryhmätunnus, ja Suomessa sillä on lisäksi lainsäädännöllinen merkitys.

Istutettavien lohien ja taimenten rasvaevä leikataan poikasvaiheessa pois. Leikkaus on merkki siitä, että kala on viljelty. Rasvaevällinen kala on siis lähtökohtaisesti luonnossa kudusta syntynyt, ja niitä suojellaan tiukasti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että rasvaevä ratkaisee, saako kalan ottaa.

Leikattu rasvaevä näyttää parhaassa tapauksessa siltä, että evä puuttuu kokonaan tai paikalla on pieni tynkä. Kun evä on leikattu selän linjaa myöten pois, leikkauskohta arpeutuu eikä evä kasva uudelleen.

Osalla istukkaista rasvaevä kuitenkin regeneroituu osittain. Uudelleen kasvanut evä on epäsymmetrinen, kulmikas, normaalia ohuempi tai muuten vajaa. Sitä ei aina huomaa silmällä, mutta sen tuntee sormella. Jos evä näyttää oudolta mutta on olemassa, kalaa on syytä käsitellä rasvaevällisenä ja vapauttaa se.

Tarkista rasvaevä ennen kuin nostat kalan vedestä. Se on nopein tapa välttää koko ongelma.

11Vieraslajit ja mitä niille tehdään

Kaikki Suomen vesissä uivat kalat eivät ole alkuperäisiä.

Kyttyrälohi on Tyynenmeren lohi, joka on levinnyt Pohjois-Norjan kautta Suomen pohjoisiin jokiin. Se tunnistetaan pienistä suomuista, selvästä lovesta pyrstössä ja kutukoiraan selkään kasvavasta kyttyrästä sekä koukkuleuasta. Tavallinen koko on 40 alkaen 65 senttiä. Kyttyrälohella ei ole alamittaa eikä rauhoitusaikaa, saaliiksi saatua kalaa ei saa vapauttaa vesistöön, ja siitä on tehtävä saalisilmoitus. Kalastuksessa on huomioitava, ettei Atlantin lohta vahingoiteta.

Puronieriä on Pohjois-Amerikasta tuotu nieriälaji, joka on paikoin vakiintunut Suomen virtavesiin ja kilpailee uhanalaisen taimenen kanssa.

Hopearuutana ja mustatäplätokko on luokiteltu haitallisiksi vieraslajeiksi. Molemmat havaittiin Suomessa ensi kerran vuonna 2005. Hopearuutana elää toistaiseksi rannikkovesissä ja lisääntyy tehokkaasti, koska naaraat voivat lisääntyä ilman oman lajin koiraita. Mustatäplätokkoa tavataan satamien läheisyydessä tiheinä esiintyminä.

Yleisohje on yksinkertainen. Haitallista vieraslajia ei palauteta veteen, vaan se lopetetaan ja käytetään ravinnoksi tai hävitetään asianmukaisesti. Havainto kannattaa ilmoittaa vieraslajit.fi-portaaliin, koska leviämisen seuranta perustuu suurelta osin kalastajien havaintoihin. Tarkista aina voimassa oleva lajiluokitus ennen kuin toimit, koska luokituksia päivitetään.

Vieraslajien tunnistus, niiden aiheuttamat haitat ja siirtokiellot on käyty tarkemmin läpi artikkelissa vieraskalalajit Suomessa.

12Usein kysyttyä